Like, 2004. Suom. Nina Saikkonen. Michal Viewegh on yksi Tšekin suosituimpia nykykirjailijoita. Hänen tyylilleen on ominaista itseironia ja hämmentävä omaelämäkerrallisuus, joka jättää lukijan arvailemaan, mikä lopulta on totta ja mikä ei. Postmoderniin tapaan kirjailija myös kommentoi tekstissään itseään ja kirjailijana tekemiään valintoja. Samalla hän osoittaa sanansa kriitikoille, jotka ovat alkuinnostuksen jälkeen alkaneet epäillä hänen kirjailijanuraansa pelkäksi huiputukseksi.

Vieweghin tuotannosta on suomennettu vuonna 2004 Kotiopettajan romaani (Výchova dívek v Čechách, 1994), joka sijoittuu samettivallankumouksen jälkeiseen Prahaan ja sen kapitalismin juovuttamaan ilmapiiriin. Kirjan päähenkilö – kirjailija ja peruskoulunopettaja kuten Viewegh itse – saa erikoisen työtehtävän: hänen on pidettävä kirjoittamisen kurssia paikallisen uusrikkaan parikymppiselle tyttärelle. Rahavaikeuksissa hän ei tohdi kieltäytyä ruhtinaallisesta palkasta, vaikka oppilas heittäytyy haasteelliseksi ja opettajaltakin odotetaan oikeastaan jotakin aivan muuta kuin opettamista. Kurssin tilaaja, herra Král – suomeksi Kuningas – saa mitä tahtoo ja milloin tahtoo latomalla seteleitä pinoon, ja päähenkilöllä on tekemistä luoviessaan uuden tehtävänsä, perheensä ja siviilivirkansa välillä. Yhteiskunnan tilaa piikitellään tässä kuviossa nousukkaiden pramean elämän ja toisaalta peruskouluissa tapahtuvan murroksen kautta. Markkinatalous, Yhdysvaltain ihannointi ja sosialistisesta sukupuolimoraalista vapautuminen näkyvät koulun arjessa.

Kuten suomentaja Nina Saikkosen seikkaperäisessä esipuheessa vakuutetaan, kirjan tapahtumapaikat ovat kaikki todellisia. Vieweghin kertomus istuu tiukasti kiinni omassa ajassaan ja kulttuurissaan myös siinä suhteessa, että siinä viitataan runsaasti sekä tšekkiläisiin kirjailijoihin että aikansa julkisuuden henkilöihin. Suomalaiselle – vaikka tšekkiläiseen kulttuuriin hiukan perehtyneellekin – suuri osa näistä nimistä on tuntemattomia. TV-julkkiksiin esitetyt vertaukset menevät suomalaisilta lukijoilta enimmäkseen ohi, ja tulevat ajan kuluessa menemään ohi myös tšekkiläiseltä lukijakunnalta. Tässä suhteessa lukukokemus on todellakin sukellus toiseen kulttuuriin ja varsin rajattuun historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tällainen trippi voi miellyttää ennakkoluulotonta lukijaa, mutta keskimäärin arvioin lukunautinnon korreloivan suoraan sen kanssa, paljonko lukija tietää elämästä 1990-luvun Prahassa. Kääntäjän esipuhe omalta osaltaan pehmentää laskeutumista oikeaan ympäristöön.

Kertojaminä antaa itsestään kuvan suupalttina ja verbaaliakrobaattina, mutta hänen huulenheittonsa ei tunnu sykähdyttävän lukijaa yhtä paljon kuin hänen keskustelukumppaneitaan kirjassa. Ehkäpä sutkaukset viittaavat alkuperäisessä kontekstissaan johonkin, mitä suomalaislukija ei voi tavoittaa. Toki lukijan huumorintajussakin voi olla eri säädöt kuin kirjoittajan.

Kirjan tapahtuman sijoittuvat kertojan elämässä lähimenneisyyteen: hän tietää jo, kuinka tarinassa käy. Nykykirjallisuudelle joskus väsyttävänkin tyypilliseen tapaan Viewegh viittaa tuleviin tapahtumiin jo etukäteen. Nykyproosa leikittelee toisinaan epämääräisillä, pahaa enteilevillä ja uhkaavaa tunnelmaa luovilla vihjailuilla, mutta Vieweghin viittaukset ovat pikemminkin asiallisen toteavia. Tällaisina ne käytännössä lieventävät kirjan loppuun sijoittuvan kuolemantapauksen dramaattisuutta: kun siihen asti lopulta päästään, se on ollut jo tiedossa eikä nouse kirjassa määräävään asemaan.

Kirjan henkilöt, heidän menneisyytensä tai kohtalonsa eivät ole pääosassa, vaan ajankuva. Vieweghin teos on kevyt, yllätyksellinen ja terävä satiiri 1990-luvun alun tšekkiläisestä yhteiskunnasta.

Kaarina Koski