Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta Božena Němcován romaanin Babička (Isoäiti) ilmestymisestä. Isoäidistä tuli nopeasti klassikko, ja Němcován kerronta – jossa ei oikeastaan tapahdu mitään – sai paljon seuraajia ja oli tavallaan sellaistenkin nykykirjailijoiden kuin Bohumil Hrabalin tuotannon taustalla.
Julkaisemme juhlan kunniaksi katkelmia surrealistikirjailija Karel Hynekin (1925–53) tekstistä Babička po pitvě (Isoäiti ruumiinavauksen jälkeen). Katkelmat on julkaistu prahalaisessa surrealistilehdessä Analogonissa.
1.
Vaunut kolistelevat Vanhaan Valkaisuketoon. Isoäiti astua hoipperoi alas ajon jäljiltä vieläkin keinuen ja syleilee Terezaa.
Herra Prošek yrittää puhua tšekkiä.
Lapsenlapset hyökkäävät isoäidin vyötaskulle: marsipaaninukke ja hevonen. Tyttöset käyvät herkuttelemaan.
Kerran kun isoäiti tuuditti pianon ääressä pikku Adélkaa ja uskolliset toukokuiset kissanpennut raapivat pihalla isoa koiraa, lapsenlapset mursivat krusifiksilla hänen maalatun arkkunsa lukon.
Rouva Prošková oli teroittanut lapsille: Saatte joka tapauksessa kaiken sitten, kun isoäiti kuolee.
4.
Aina kun lapset olivat käymässä myllärin luona, Mančinka vei heidät vanhaan jauhomyllyyn, jossa he leikkivät murheellisia leikkejä hämähäkinseittien ja homeen keskellä.
He tanssivat villisti pitkän seitin alla, jota Vilém oli jatkanut valkoisella langalla, ja hetken päästä taas seisoivat pitkään, pitkään liikkumatta, kunnes Barunka huusi sovitun sanan tai Jan säikäytti heidät kahmalolla hämähäkkejä.
Ja sitten Barunka, nyt jo homeisen puun tuoksun täysin huumaamana, alkoi laulaa Viktorkan äänellä.
Jan silitti ja suuteli häntä epäveljellisesti.
Kun laulu lyhyeksi aikaa taukosi Barunkan vetäessä yhä ihanammin kiihtyvää henkeä, kuului heikosti, kuinka isoäiti kertoo keisari Joosefista.
7.
Portaiden märkä sileys, kaiteen välkähtely ja lakeijan korkojen jyly. Isoäidin yksinkertaisuus on hiljainen rukous tämän ylellisyyden myrskyn rinnalla.
Hetken kuluttua ruhtinattaren aurinkoinen hymy ja monta syytä olla utelias, olla imarreltu, nauraa ja unohtaa.
Ruhtinatar ja kaiku kuuntelevat tarkkaavaisesti sananparsia.
Lahjat kiertävät.
Sitten kaikki hyvästelevät toisensa.
Säikyistä palvelijoista tuntuu, että linnassa kolistelee olkikuorma.
Ruhtinatar astuu ikkunan ääreen nähdäkseen vielä isoäidin, joka muistuttaa lapsenlapsia, jotka leikkivät palloleikkiä omenoilla, jotka he ovat saaneet surulliselta kreivittäreltä.
Noita onnellisia omenoita!
12.
Joulurauhan rikkoi Vanhassa Valkaisukedossa vain yksi sattumus. Jouluaattona isoäiti usutti molemmat isot koirat, Sultanin ja Tyrlin, Kudrnan lasten kimppuun, kun nämä lauloivat ikkunoiden alla kauheaa laulua:
Tähti linnaan putoaa
Eikä seimeen ollenkaan
Taivaan lapsi synny ei
17.
Pilvien mustat villipedot piileksivät pitkään metsän takana, ennen kuin kuristivat auringon, kertoi metsästäjä yhäkin kalmankalpeana. Maisema muuttui sitten nopeasti valtavaksi sateen humalistoksi.
Salamoiden miekansivallukset ja terien jyrinä, kirjoitti kaunis ruhtinatar päiväkirjaansa, täyttivät muulloin niin rauhallisen maiseman. Se oli niin häikäisevä kamppailu, että aloin hitaasti riisuutua avoimen ikkunan ääressä.
Viktorka paljasti luottavaisesti olkapäänsä ja salama rokotti hänet, isoäiti tyynnytteli Jania, joka ei ottanut asettuakseen.
18.
Isoäiti pantiin omasta toivomuksestaan samaan arkkuun Viktorkan kanssa.
Hautajaissaatto tursusi kyyneliä kuin sitruuna.
Tuuli nosti pölyä ja sokaisi ajurin ja hevosen. Saattue harhaili koko päivän pitkin teitä, jotka olivat illalla kyynelistä jo aivan liejuiset.
Ruhtinatar seisoi haudan reunalla ja kuiskasi: Un jour mon prince viendra.
Suomennos Eero Balk
Vrt. Božena Němcová: Babička. 1855. – Isoäiti. Kustannus Oy Kirjamaailma: Lahti 1966, korjattu painos WSOY 1978. Suom. Anna-Liisa Laine.
Un jour mon prince viendra (ranskaa) – Eräänä päivänä prinssini tulee.