Kertooko realistinen romaani historiasta?Tunnetuimpia romanttisen realismin edustajia tšekkiläisessä kirjallisuudessa ovat olleet Alois Jirásek ja Božena Němcová. Kumpikin kuvasi oman vuosisatansa ihmisiä ja elämää ja sai hyvin laajan lukijakunnan. Mutta kuinka realistisina tätä tyylisuuntaa edustavia romaaneja voidaan pitää? Ovatko ne ennen kaikkea fiktiota, vai kertovatko ne, millaista elämä todella oli?

Kansakuntien historiaan on perinteisesti kirjattu valtiolliset ja kirkolliset tapahtumat sekä hallitsijoiden ja suurten ajattelijoiden edesottamukset. Kun 1900-luvun alkupuolella alettiin kiinnostua myös tavallisen kansan elämästä ja ajatuksista historian eri aikoina, ongelmaksi tuli se, ettei rahvaan arkea ollut dokumentoitu tieteellisesti. Aluksi lähteinä käytettiin esimerkiksi käräjäpöytäkirjoja, joista löytyi arkistenkin asioiden määrittelyä edes rivien välistä. Nyttemmin on alettu suhtautua vakavammin myös kaunokirjallisuuteen historian lähteenä.

Arjen tutkimuksen piirissä on todettu, ettei arki alistu tieteellisesti kuvattavaksi ja määriteltäväksi. Arkeen kuuluu toisaalta harmauden, jopa kyllästymisen vivahde, toisaalta taas tuttuuden ja hyväksi havaitun tunne. Arkeen kuuluu tuoksuja ja makuja, lämpöä ja turhautumista. Tällaisten asioiden kirjaamisessa kuvaileva, jopa esteettinen ote tuottaa aidoimman tuloksen, sillä tieteellinen kuvaustapa ei pysty välittämään tunteita. Tieteenkin piirissä on siis alettu hyväksyä, että myös kaunokirjallinen teksti voi saada lukijan ymmärtämään ja sitä kautta omaksumaan uutta tietoa. Kun kiinnostuksen kohteena ei ole yksilö vaan elämänmuoto, olennaista ei enää ole se, ovatko kirjan henkilöt todellisia. Tärkeämpää on, että heidän kaltaisiaan ihmisiä oli ja että heidän kokemikseen kirjoitetut asiat olivat tyypillisiä ja tavallisia kuvattuna aikana. Superherttainen isoäiti

Tšekkiläisessä kirjallisuudessa tunnetuimpia romanttisen realismin edustajia olivat Alois Jirásek ja Božena Němcová. Jirásekin tuotanto on hyvin laaja, ja nimenomaan hänen asuinkaupunkiaan Litomyšlia kuvaavia romaaneja on pidetty hyvinä kuvauksina kansan elämästä 1800-luvulla. Vuosisadan merkittävimpänä yksittäisenä kansankuvauksena on kuitenkin pidetty Božena Němcován kirjoittamaa Babičkaa (Isoäiti). Romaanin lisäksi Němcová oli tallentanut kansan keskuudessa satuja ja muuta kansanperinnettä. Babička perustuu väljästi Němcován omaan elämään ja hyödyntää hänen tietojaan kansankulttuurista.

Romaani kuvaa yhden vuoden kulumista pienessä maalaiskylässä nuoren tytön näkökulmasta. Päähenkilö on kuitenkin tytön isoäiti, joka välittää tšekkiläisiä perinteitä ja arvoja lapsenlapsilleen. Romaanissa seuratun vuoden aikana perhe viettää perinteiseen tapaan kaikkia tärkeimpiä vuotuisia juhlia sekä yhdet häät, yhdet ristiäiset ja lopuksi päähenkilön hautajaiset.

Kulttuurintutkija voisi luonnehtia Babičkaa tšekkiläisen kansankulttuurin käsikirjaksi, josta löytyvät niin kansanusko, kansanlääkintä, vuotuiset riitit, kansanomainen kristillisyys sekä rikas suullinen perinne: sananlaskuja, lauluja ja kertomuksia. Ja suullisen perinteen lajit esitetään niiden oikeissa käyttöyhteyksissä.

Němcován romaania on kuitenkin tarkasteltava myös kriittisesti. Sen välittämä kuva on liian makea; kansasta luodaan ihanteellista kuvaa. Němcová myös kuvaa kansan suhdetta katoliseen kirkkoon hartaaksi ja omistautuneeksi, mikä ei aivan välttämättä ollut totta 1800-luvun Böömissä.

Uskonnolliset ristiriidat ovat leimanneet tšekkien historiaa vuosisatoja. Tämä on arvattavissa alueella käydyistä uskonsodista, ja se näkyy myös eri ikäisistä kronikoista, joista osa on katolismielisiä ja osa puoltaa protestantteja. 1800-luvun kansallisromantiikan älymystöpiireissä protestanttisen suunnan katsottiin edustavan aitoa tšekkiläistä uskonnollisuutta. Katolisen kirkon voimakas puoltaminen teki Němcovásta näissä piireissä varsin epäsuositun. Alois Jirásekin romaaneissaan kuvaamat henkilöt, mielipiteet ja kansanomainen maailmankuva edustavat toisenlaista näkökulmaa. Babičkassa kuvatut hartaat katoliset ovat niihin verrattuina kuin eri planeetalta. Mikä sitten on totuus? Totuus on se, että jokaisena aikana eri piireissä on elätelty erilaisia totuuksia. Jirásekin mikrohistoriallinen elämäntyö

Alois Jirásek kuvasi romaaneissaan sekä oman aikansa pikkukaupunkilaiselämää että historiallisia tapahtumia. Jirásek oli koulutukseltaan historioitsija ja toimi opettajana pienessä Litomyšlin kaupungissa. Hän käytti vapaa-aikansa ja lomansa tekemällä tutkimustyötä: hän kulki pitkiä matkoja maaseudulla, teki havaintoja ja haastatteli ihmisiä. Hän kuunteli vanhusten kertomuksia ja kiinnitti huomionsa tapoihin, joiden alkuperää kukaan ei enää muistanut. Hän oli kiinnostunut tavallisten ihmisten mielipiteistä ja tavoista tulkita historiaansa. P> Jirásekin tekemä historiallinen taustatyö oli erittäin tarkkaa. Varsinaisten historiallisten dokumenttien lisäksi hän luki muistelmia, perhekronikoita ja sanomalehdistä löytyneitä kansanihmisten omaelämäkertoja. Hänen näkökulmansa menneisyyteen oli mikrohistoriallinen aikana, jona mikrohistoriaa ei vielä ollut keksitty. Jirásekin käyttämiä lähteitä, ja varsinkaan vanhusten horinoita, ei voitu hyväksyä sellaisen objektiivisen historiankirjoituksen lähteeksi, jollaiseen tuona aikana yksiselitteisesti pyrittiin. Tämä luultavasti oli yksi syy siihen, että Jirásek dokumentoi havaintonsa mieluiten kaunokirjalliseen muotoon. Toiseksi hän käsitti pystyvänsä välittämään historiasta täydempiä ja elävämpiä kuvauksia kaunokirjallisen tyylin avulla. Kolmas syy oli se, ettei Jirásek halunnut ainoastaan kuvata menneisyyttä vaan sisällyttää sen kuvaukseen opetuksen ja moraalin. Hänen kuvaamansa menneisyyden tuli toimia mallina oikeiden arvojen omaksumiseen nykypäivässä. Ajankuva näkyy kannanottojen läpi

Jirásekin romaanit kattavat lähes koko Tšekin historian. Kirjallisuudentutkijat ovat luonnehtineet hänen elämäntyötään suureksi kansalliseksi kronikaksi. Kronikoitsijan hänestä tekee muukin kuin teosten kattava kronologia. Hän ei ole kuvannut menneisyyttä vain antaakseen siitä tietoa, kuten historioitsija olisi tehnyt, vaan kuvatakseen sen juuri tietyssä valossa ja ottaakseen kantaa.

Huolimatta siitä, että Jirásek on valinnut puolensa, hänen aikalaiskuvauksiaan pidetään luotettavana lähteenä uskollisine ja terävänäköisine kuvauksineen. Myös Němcován romaani on tässä suhteessa on arvokas, kun ymmärretään, ettei hänen kuvaamansa harras katolisuus ollut totuus koko kansasta. Henkilöhahmojen ja etenkin nimihenkilön ylenpalttista herttaisuutta lukija joutuu myös mielessään hiukan todenmukaistamaan esimerkiksi kuvittelemalla ne Němcován pois jättämät kohtaukset, joissa isoäiti varastaa talousrahoja, juoruaa naapureistaan, jakelee lapsille luunappeja, nälvii palveluskuntaa, pelottelee lapsia helvetillä ja nuuskaa salaa.

Kaarina Koski