Toukokuun 9. päivänä tulee Prahan vapautumisesta kuluneeksi 60 vuotta. Miltä eurooppalainen Praha näytti seitsemän pitkän sodan vuoden jälkeen suomalaisen tarkkailijan silmin? Kirjailija, päätoimittaja, professori Matti Kurjensaari (1907–1988) vieraili Prahassa vuosina 1937 ja 1946. Kurjensaari oli kuvauksissaan loistava hetken vangitsija. Hänen teksteissään maailma jäsentyi ja avautui pienissä yksityiskohdissa. Hänen matkakirjeensä ovat havaintoja kahdesta erilaisesta Euroopasta.

”Suomi on tällä hetkellä maailman rauhallisimpia kolkkia. Keski-Euroopassa on ikuinen sodanvaara vähemmistökysymysten takia. Täällä asuu ihmisiä niin tiheästi, että ne sotkevat toistensa varpaat. Ja parhaillaan Hitler pitää tuossa muutaman sadan kilometrin päässä rajan takana puoluepäiviään.” Näin kirjoittaa Matti Kurjensaari 9. syyskuuta 1937 kirjeessään pianisti Meri Gyllenbögelille. Kurjensaari oli tuolloin ensimmäisellä matkallaan Tšekkoslovakiassa. Hän oli osallistunut Keski-Euroopan politiikan suuntia tarkastelevaan kesäkouluun elokuussa 1937. Sodan pahat enteet olivat läsnä kansallisuuskiistojen Keski-Euroopassa voimakkaammin kuin Suomessa. Kurjensaari kirjoittaa muistelmissaan, kuinka fasismi oli noussut valistusta, järkeä ja rationalismia ihanteinaan pitävän eurooppalaisuuden uhkaksi. ”Ja kuitenkin nykyaikainen Eurooppa on empiristien ja Giordano Brunon, Descartesin, Voltairen ja Diderotin Eurooppa, rationalistinen ja maallinen Eurooppa, jota vastaan mustat kirveet ja hakaristit on nostettu.”

Tuo Kurjensaaren kuvailema demokraattinen Eurooppa oli läsnä Prahassa, missä kirjailija asui noin kuukauden ajan konferenssin jälkeen elo-syyskuussa 1937. Kurjensaari oli ilmeisen mieltynyt Prahan urbaaniin kaupunkielämään. Suurkaupungin tuntemukset ja aistimukset välittyvät voimakkaampina Kurjensaaren kirjeessä taiteilija Tapio Tapiovaaralle 1.syyskuuta 1937, ”Hotellihuoneeni antaa kadulle, jossa sporat pitävät helvetillistä meteliä autojen kanssa. Miljoonakaupungin mökä on sekä suloista kiihoketta että hermostuttavaa tohinaa. Iltaisin vaeltelen yksin kaduilla nauttien keskikaupungin pariisilaistunnelmasta. Praha on muuten idyllinen kylä, jossa on Euroopan historiaa joka nurkan takana.” Vaikka epätietoisuus tulevasta kalvoikin mieltä, Kurjensaarelle Praha näyttäytyi eurooppalaista elämänmuotoa vaalivana kaupunkina.

1930-luvun Praha tarjosi myös mahdollisuuksia pieniin löytöretkiin. Kurjensaari kuvailee paikallista ravintolaerikoisuutta kirjeessään Gyllenbögelille, ”Prahalle ovat ominaisia voileipä- ja kahviautomaatit, jotka ovat todella loistavia ja käytännöllisiä. Niissä käy väkeä suunnattomasti.” Tämä Kurjensaaren ylistämä prahalainen ruokakeidas oli automaatti, eli itsepalveluravintola – ruuan ja juoman runsaudensarvi. Kurjensaaren paluu Korunan pasaasin automaattiin yhdeksän vuotta myöhemmin oli kuin vertauskuva rikotusta ja muuttuneesta Euroopasta. Kurjensaari kirjoittaa Helsingin Sanomissa 8.9.1946: ”Korunan voileipäbaarissa käy entinen vilske, voileivät vain ovat ohentuneet ja lasihyllyköt näyttävät tyhjiltä. Kaikki on kortilla. Hintataso on suunnilleen sama, mutta tavaraa ehkä hitusen runsaammin kuin meillä. Ja kuitenkin Tshekkoslovakia oli korkean elintason vauras ja kehittynyt maa.” Maa oli vasta jälleenrakennuksensa alussa. Puute, niukkuus ja alakulo olivat läsnä myös katukuvassa. Hotellien ja kahviloiden terasseilta ei enää kantautunut sama elämänilo kuin aikaisemmin.

Arkitodellisuus oli julmaa sodan jälkinäytöstä. Tämän Kurjensaari huomasi vieraillessaan Lidicessä. Miehitysajan suurin tragedia Tšekkoslovakiassa oli Lidicen kylän tuhoaminen kesäkuussa 1942. Tapahtumat saivat alkunsa toukokuussa 1942 tšekkiläisten vastarintajoukkojen murhatessa Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijan Reinhard Heydrichin. Pian Heydrichin hautajaisten jälkeen Hitler määräsi Prahan lähellä sijaitsevan Lidicen kylän tuhottaviksi. 10. kesäkuuta Lidicen kylän miehet tapettiin, naiset vietiin keskitysleireihin ja lapset kuljetettiin Saksaan. Kokonainen kylä hävitettiin maan tasalle. Vierailustaan tuhotussa Lidicessä järkyttynyt Kurjensaari kirjoittaa: ”Lidicen vehmaiden kunnaiden reunustamalla aukiolla on mietiskelijän hyvä mietiskellä. Ympärillä vallitsee juhlallinen hiljaisuus. Etäällä kohoavat horisonttiin Kladnon savut. Lidicestä käytiin Kladnon tehtaissa töissä. Muuan nainen nojaa liikkumatta haudan aitaa vasten. Siellä lepäävistä on kaivos- ja metallityöläisiä 113. Tuntuu kuin korvissa alkaisi soida se urkupilli, joka eniten muistuttaa ihmisääntä, vox humana. Kuitenkin vihloo.”

Vapautuksen päivää seurasi kosto. Presidentti Benešin asetusten nojalla suurin osa Sudeettialueiden saksalaisista siirrettiin pois Tšekkoslovakiasta. Nähdessään poiskulkevien ihmisten karavaaneja Kurjensaari kirjoittaa ihmisen oppimattomuudesta ja vallanpitäjien vastuusta: ”Ecce homo! Keski-Euroopan kansallisia vähemmistökysymyksiä ei ihmisäly pysty ratkaisemaan niin kauan kuin kansallisvaltioita on olemassa. Tänään minä, huomenna sinä. […] Poliittisten johtajien tekojen ja virheiden seuraukset saavat viime kädessä kantaa juuri ne epäpoliittiset mummot ja vaarit. Kun vallan taakka kirpoaa, se putoaa korkealta ja painuu kansan syvimpien kerrosten harteille raskaana kuin lyijy.”

Matti Kurjensaari oli oiva ympäristönsä tarkkailija. Pienessä tuokiokuvassa piili aina laajempi totuus. Vaikka Praha säästyi aineellisilta tuhoilta paremmin kuin monet muut keskieurooppalaiset kaupungit, niin Kurjensaari ei enää tavoittanut sitä vanhaa, sivistynyttä Eurooppaa, johon hän oli hurmaantunut 1930-luvulla. Sen sijaan Kurjensaaren raporteista välittyy sodanjälkeisen Euroopan alemmuustila ja tiettyä surumielisyyttä ja haikeutta. 20. vuosisadan synkimmän murhenäytelmän perintönä oli kadonnut Eurooppa. ”Totisesti sitä Eurooppaa, jonne valkeanhohtava ’Ariadne’ ennen lähti eteläsatamasta viemään onnellisia matkustajia, ei enää ole olemassa. Eurooppa näyttää parhaassakin tapauksessa hieman nukkavierulta. Se on niinkuin parempia päiviä nähnyt herrasmies, joka vaihvikaa kätkee vihertäväksi käyneen shakettinsa poimuun UNRRA:n avustuspaketin.” Kurjensaaren havainnoissa on muisteltavaa ja mietittävää vielä tänäänkin, kuusikymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Jussi-Pekka Hakkarainen
Kirjoittaja on Praha – kirjailijan kaupunki -kirjan toimittaja. Kirjan julkaisi Suomalaisen kirjallisuuden seura syksyllä 2005.