(proosa) Kerran kun isoäiti tuuditti flyygelin luona pikku-Adélkaa ja uskolliset vappuiset kissanpennut raapivat pihalla isoa koiraa, lastenlapset mursivat hänen maalatun kirstunsa krusifiksilla. Ja niin laskeutui päivänvalo pitkien vuosien jälkeen taas jyrsijän ylle. Lapset eivät päästäneet sitä enää takaisin kirstuun, vaan kiusasivat sitä kuten herra metsästäjän kesyä kaurista. He kiskoivat siltä irti kaikki viiksikarvat, mursivat siltä yhden jalan ja pari kylkiluuta, käristivät sen turkkia parista paikasta ja pitivät sen pikku kuonoa viikkokausia solisevan lähteen pinnan alla. Kumma kyllä, päinvastoin kuin kauris se ei valittanut, hoki vain yhtä mittaa, että sen ovat muut jo aikoja sitten kiduttaneet puhki, että enää ei enää ole mitään alkuperäistä kipua, että kärsimys vain passiivisesti kiertää vanhoja merkkejä ja iskut ovat vain huumetta. Joten pian siihen kyllästyttiin. Lopulta se vietiin linnaan, mutta sen jälkeen kun ruhtinatar käytti sitä raa’asti hyväkseen useaan otteeseen, se lähetettiin Prahaan isänmaalliseen yhdistykseen. Siellä se aisti vaistonvaraisesti, että ei ole pahitteeksi kirjoittaa ylistysrunoja partasuille pierukriitikoille, kuten ei myöskään ylistää kirjallisuutta ja kansaa. Maailma oli selkeä ja oli helppo turvautua varmaksi koettuihin sanoihin. Sittemmin se kumminkin päätyi eläinkauppaan, josta ostin sen kolmellakymmenellä kruunulla. Mutta siitä ei isoäiti enää tiennyt mitään, voi tuota onnellista naista. Mutta sanotaan, että siitä lähtien, kun jyrsijä on ollut minulla, herra Prošek ei ole kertaakaan yrittänyt puhua tšekkiä.

Lubor Kasal (1958) on tšekkiläinen runoilija, kustantaja ja kirjallisuuslehti Tvarin päätoimittaja. Runoelmasta Hlodavci hladovci (1994) suomentanut Eero Balk