Me tšekkiläset olemme, kuten yleisesti tunnettu, kateelliset, vihaamme muukalaisia ja samalla pelkkäämme niitä - ja sitä samaa voisi ehkä sanoa suomalaisista, tai sanottiin, kun elin Suomessa 1990 luvun lopuupuolella. Ei ole vaikea arvata, kuka kirjallisuushahmo on meille tšekkiläisille tärkein. Epäilemättä se on hyvä sotamies Švejk. Olemme Švejkin kansa. Emme tavallisesti tee, mitä meitä käsketään, ja emme usko mihinkään, ei juhlapuheisiin ja suuriin sanoihin, tiedämme, että elämä on toisaalla. Pitävätkö klišeet ja myytit aina paikkansa? Muukalaisviholliset ja kateelliset tšekit vallitsivat pääministeriksi slovakialaisen miliardäärin Andrej Babišin (onneksi vain yhden kerran), ja toisaalta nyt otamme avosylin vastaan ja majoitamme kodeissamme tuhansia sotapakolaisia Ukrainasta. Kuka on suomalaisten tärkeä kirjallisuushahmo? Juhani Ahon Juha, joku Aleksis Kiven seitsemästä veljeksestä, Mika Waltarin Mikael Karvajalka? Mikä on tšekkien mielestä paras asia Suomessa? Monelle varmaan jääkiekko, mutta myös suomalaisten sankaritaistelu Stalinia ja Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa, Mika Waltarin romaanit, toimiva, läpinäkyvä, korruptioton nykyaikainen Suomi, tuhansia järviä, Lappi, pääministeri Sanna Marin ja presidentti Sauli Niinistö?

Suomalais-tšekkiläisistä kulttuurisuhteista voimme puhua jo keskiajalla, jolloin suomalaiset - mm. piispa Maunu Tavast - tulivat opiskelemaan Kaarlen yliopistoon Prahaan.

Pragin yliopistossa ovat useat Suomen miehet muinaisina aikoina opiskelleet, mutta pelkään, että siellä yhä pilee hussilaista hapatusta, vaikka tohtori Huss poltettiinkin roviolla.Ei näet ole sitkeämpää ja kiusallisempaa rikkaruohoa kuin kerettiläisyyden pirunjuuri, jos se kerran pääsee nousemaan taimelle. Ei, teini Mikael, jos sinulla suinkin on siihen mahdollisuus, niin pyri Pariisin korkeaan yliopistoon, minun yliopistooni, jossa minä kuten ennen minua niin moni Jumalan ja pyhän istuimen armosta Suomen piispa on hankkinut korkean oppinsa, sanoo piispa Arvi Mikael Karvajallalle.

Suomalais-tšekkiläisten kulttuurisuhteiden toinen vaihe tai aalto ei ollut juuri esimerkkillinen tai toivottu tapa. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana suomalaiset hakapeliitat olivat Ruotsin armeijan osa. He taistelivat Kaarlen sillasta, eivät koskaan valoittaneet Brnoa - ja muun muassa mahdollisesti perustivat Karhule-nimisen pikkukylän. Karhule sijaitsee lähellä Blaníkia, tšekkiläisten taikkavuorta, jossa legendan mukaan niin sanotut Blaníkin ritarit odottavat, ja he tulevat ulos vuoren sisältä auttamaan, kun Tšekkiin tulee todellinen hätä. Voi olla, että Blanikin ritarit ovat oikeastaan suomalaiset hakapeliitat? Ihmiset aina pakenevat sotaa. Niin teki myö Jan Ámos Komenský eli Johann Comenius. Vuonna 1642 Komenský tuli Ruotsiin. Hän tutustui siellä suomen ja saamen kieleen ja oli ensimmäisiä, joka huomasi niiden kielten sukulaisuutta unkarin kielen kanssa. Toinen tšekkiläinen tiedemies, joka huomasi samaa asiaa, oli slavistiikan perustaja Jopsef Dobrovský, joka vieraili Ruotsissa vuonna 1792.

1800 luvulla Helsingissä toimivat tšekkiläiset muusikot. Kuuluisin niistä lienee tenoristi, laulaja Josef Navrátil, joka oli Helsingin ooperan ihailtu tähtilaulaja. Helsingin jälkeen hän siirtyi Pietariin ja ennen kaikkea Tbilisiin, Grusiaan, jossa kuoli vuonna 1912. Helsingin ooperassa toimivat myös veljekset Bohuslav ja Jaromír Hřímalí. Sellisti Jaromír Hřímalý kuoli Helsingissä vuonna 1905, kapellimestari ja viulisti Bohuslav Hřímalý jo vuonna 1894.

1800 luvun aivan lopussa, vuonna 1895, tšekkiläinen kirjailija Josef Holeček käänsi tšekiksi suomalaisen kansalliseepoksen, Kalevalan. Se oli suurtyö, ensimmäisiä koko Kalevalan käännöksiä, nykypäivään saakka ymmärrettävä, luettu ja kaunis käännös, elävä osa kirjallisuutta.

On kuitenkin mielenkiintoista, että Holeček on kiinnostunut Suomesta ja kääntänyt Kalevalan niin sanotusti väärästä syystä. Voisi ajatella, että hän tunsi sympatiaa ja myötätuntoa Suomea kohtaan, koska se samoin kuin Tšekinmaat eli vieraan vallan alla - Suomi Venäjän, Tšekinmaat Itävallan. Asia oli kuitenkin aivan päinvastoin. Holeček oli slavjanofiili, ja Suomen suurruhtinaskunta oli hänelle esimerkki siitä, kuinka pieni kansa voi onnellisesti ja turvallisesti elää suuren ja mahtavan Venäjän suojelussa. Näinä päivinä tämä kuulostaa joko hyvin synkältä, tai sitten naiivilta, jopa naurettavalta. Josef Holeček oli hyvä kirjailija ja nerokas kääntäjä, mutta poliittisesti aika naiivi - niin kun monet ihmiset nytkin ovat.

Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa molemmat maat itsenäistyivät. Suomi 6. joulukuuta 1917, Tšekki, tai oikeastaan silloin Tšekkoslovakia, johon Böömin ja Määrin lisäksi kuului Slovakia ja niin sanottu Karpato-Ukraina, 28. lokakuuta 1918. Uudet maat uudessa Euroopassa olivat kiinnostuneita toisistaan ja etsivät konbtakteja, yhteistyötä, kokemuksia… Tšekkiläinen maanviljelija ja maataloustieteelija Ferdinand Klindera matkusti Baltian maihin, Suomeen ja Tanskaan ja vuonna 1937 julkaisi matkasta kirjan Český rolník severskými státy (Tšekkilainen talonpoika pohjoismaissa). Suomalainen kirjalija Ilmari Kianto matkusti Baltian maihin, Puolaan ja Tšekkoslovakiaan ja vuonna 1928 kirjoitti (ja vuonna 1948 julkaisi) siitä kirjan matkakirjan Poika maailman kylilla, jossa ihailevasti kertoo mm. Länsi-Böömin kylpylöistä, Moravský kras-nimisestä luolaalueesta, Brnosta ja tietysti Prahasta. Nuori Mika Waltari matkusti vuonna 1928 ensimmäisen kerran Helsingistä Istanbuliin - Berliinin, Prahan, Wienin, Budapestin, Belgradin ja Sofian kautta. Prahassa hän viipyi vain puolitoista tuntia Masarykin rautatieasemalla - ja oli aivan kyllästynyt, Praha hänelle oli köyhä, pimeä ja likainen kaupunki.

Juna saapuu Prahaan illalla, kun on jo aivan pimeää. Sen pitää pysähtyä siellä kaksi tuntia. Jätän siis tavarani vaunuhyllylle ja lähden kävelylle. Yleisö asemalla on kurjaa, likaista ja huonoissa pukimissa. Heti ensi askeleilla huomaa tulleensa köyhään maahan. Naisia istuu myttyjensä päällä, lapset kieriskelevät asfalttilattialla. Wechsestubea ei näy. Menen vaihtamaan itselleni rahaa asemaravintolassa. Painan mieleeni, että kysymyksessä on Mazaryk-asema ja lähden ulos. Aseman edessä on purjekankainen katos, jota valaisee lepattava öljyliekki. Siinä myydään kuumia makkaroita ja leipää. Kapea, pimeä katu johtaa jollekin pääkadulle, jota pitkin kulkevat raitiotievaunut, jonka varrella loistaa likaisenpunaisia valoreklaameja. Viereeni on jostakin ilmestynyt arka, kulunut, kiiltävä juutalainen. Hän puhuu huonosti saksaa - tarjoutuu oppaaksi kyyristyen aivan kuin iskua pelkkäävä eläin. Annan hänelle ostamani makkarat, hän ottaa ne peljäten jotakin ilkeyttä, ahmii ne muutamina suupaloina, kiittää.

Me kiertelemme iltaista Prahaa: muutamia leveitä, valaistuja katuja, kauppoissa alennus- ja konkurssimyyntejä - muuten mustaa ja synkkää. Prahaa sanotaan kauniiksi kaupungiksi

• en tiedä - pari tuntia siellä tekivät minuun ahdistavan, köyhän, surullisen vaikutuksen. Näin likaa, kuluneita reklaamikilpiä, kalpeita, murheellisia kasvoja. Palaan juutalaisen kanssa takaisin asemalle. Kiertomatka on tehnyt minut alakuloiseksi. Aseman lamput ovat kovin himmeät. Ainoastaan junassa on jotakin suurta ja kaunista - se odottaa lähtövalmiina - veturi puhaltaa höyryä - sen jättiläispyörät ovat valmiina iskemään uusia kilometrejä unen samentamiin aivoihin.

Annan juutalaiselle viisi kruunua. Hän on nöyrä, kiitollinen ja ihastunut. Pimeä, surullinen Praha jää taakseni - puolihorroksessa vapisee ruumiini teräskiskojen rytmiä.

Täytyy kyllä sanoa, että Waltari suhtautui hyvin kriitisesti kaikkiin kaupunkeihin, jissa matkan aikana pysähtyi. Tyytyväinen hän oli ainoastaa Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa, jossa vietti yön kauniin ja salaperäisen tytön kanssa.

Toisessa maailmansodassa suomalaiset urhoollisesti taistelivat Stalina vastaan, kun taas tšekit eivät taistelleet Hitleria vastaan. En ole historioitsija ja siksi en halua keskustella siitä, oliko se oikein vai väärin. Mainitsen vain yhden seikan. Lontoosta lähetetyt nuoret sotilaat (laskuvarjohyppääjät) Jozef Gabčík ja Jan Kubiš tapoivat Prahassa toukokuussa 1942 protektori Reinhard Heydrichin. Heydrich oli korkeatasoinen Natsi-Saksan upseeri ja hänen kuolema oli tärkeä merkki siitä, että tšekit eivät ole niin uskollinen ja loajaalinen kansa, kun voisi ajatella. Heydrich liittyy omalla tavallaan myös suomalais-tšekkilaisiin suhteisiin. Tai oikeastaa hänen leskensä Lina, joka 20 vuotta myöhemmin, vuonna 1965 meni naimisiin suomalaisen teatterimiehenMauno Mannisen kanssa. Mauno Manninen oli kuuluisan lastenkirjailijan Anni Swanin ja ruonilijan, professorin ja Suomen PEN klubin perustajan Otto Mannisen poika. Aiheesta kertoo suomalainen kirjailija Terhi Rannela romaanissaan Frau, sekä minä romaanissa Měj mě rád/a, Rakasta minua. Vuonna 1948 Suomi ei valinnut Tšekkoslovakian tien, jota Hertta Kuusinen mielenosoituksisa kaipasi, mutta viralliselle Tšekkoslovakialle ja koko Itäblokille se tunnetuista syistä ei ollut niin paha ja imperialistinen maa kuten muut länsimaat, ja suhteita Suomen ja Tšekkoslovakian välillä olivat vilkkaampia kuin muiden länsimaiden kanssa. En voi olla mainitsematta Emila Zátopekia, Satupekkaa, enkä tšekkiläisiä Zetor-traktoreja, jotka olivat tyyppillisiä Suomen maaseudulle 1950-luvulla, mutta nämä asiat ovat tunnetuja ja minulla ei ole niihin lisättävää mitään mielenkiintoista. Ehkä vain yksi pieni seikka: Maailmassa on kaksi kaupunkia, joissa on Zetor-niminen ravintola. Toinen on Helsinki, toinen kotikaupunkini Havlíčkův Brod - siinä Zetor on aika pahamaineninen niin sanottu non stop, eli yökerho, joka on auki koko yön, ja sekin on nyt muuttanut nimensä Starr-iksi.

Vuonna 1964 nuori tšekkiläinen historioitsija, joka osasi unkaria, tuli Helsinkiin oppettelemaan toista suomalais-ugrilaista kieltä eli suomea. Richard Pražák oli minun isäni, ja tästä hänen matkastaan sai alkunsa ei vain oma kiinnostukseni Suomesta, mutta

tavallaan myös suomen kielen opetus Masarykin yliopistossa Brnossa, joka kyllä varsinaisesti alkoi vasta vuonna 2003 ja jatkuu edelleen.

Tšekkoslovakian miehitys 21. elokuuta 1968 heräsi Suomessa sekä myötätuntoa, kauhistusta että pelkoa oman maan, Suomen kohtalosta. Tammi-kustannus julkaisi pamfletin Praha 21. 8. 1968, joka sisältyy seitsemän kirjoittajan artikelleja. Yksi niistä oli lehtimies Max Rand, joka 1990 luvun-alussa opetteli tšekkin kieltä Prahassa. Tärkeä nimi tässä yhteydessä on Yleisradion Prahan kirjeenvaihtaja Lieko Zachovalová, joka reportoi

Prahan tapahtumista suomalaisille kuuntelijoille ja muistelee tätä aikaa muistelma- kirjassaan Prahan ääni.

Taikavuoden 1989 jälkeen maailma on muuttunut. Tšekkoslovakia rauhallisesti jakautui kahteen osaan, Tšekkiin ja Slovakiaan. Vuonna 1995 Suomi liittyi Euroopan unioniin, vuonna 1999 Tšekki liittyi NATO:on, vuonna 2004 Euroopan unioniin, vuonna 2022 Suomi mahdollisetsi liittyy NATO:on. Kylmä sota loppui, ja näytti siltä, että maailma tulee ikuisesti elämään rauhassa, sovussa ja täydessä ymmärryksessä. Suuri illusiooni, voisi sanona Mika Waltarin kanssa - mutta en halua puhua politiikasta.

1990 luvun loppupuolella alkoi Tšekin boomi Suomessa. Mistä se alkoi? Tšekkiläisestä oluesta? Prahan matkoilta? Ensimmäinen tšekkityylinen olutravintola Helsingissa oli Hádanka - muistaakseni se avattiin vuonna 1997, ja sen jälkeen tulivat muut: Milenka, Vltava… Samaan aikaan Praha oli suomalaisten ehkä suosituin matkakohde. Toivottavasti ei vain halpan ja hyvän oluen, mutta myös kulttuurin ja historian ansiosta. Tšekkiläistä kirjallisuutta ilmestyi Taifuuni-kustantamossa, jonka perustaja oli Marjo Mäenpää. Eero Balk suomensi paljon tšekkiläista kirjallisuutta: Švejkin suoraann tšekin kielestä, Alexandra Berkován, Jan Pelcin, Jan Nerudan ja paljon muita, mutta ikävä kyllä mikään tšekkiläisen kirjallisuuden boomi Suomessa ei syntynyt silloin eikä myöhemmin.

Päinvastoin kuin Tšekissä. Noin vuoteen 2010 meillä ilmestyi yksi, kaksi, korkeintaan kolme suomalaista kirjaa vuodessa - ja nyt niitä ilmestyy ehkä 20 tai 30 kymmentä. Dekkartit, lastenkirjat, romaanit, marsalkka Mannerheim muistelmat. Mistä suomalaisen kirjallisuuden ja laajemmin Suomen boomi alkoi? Tärkeä nimi tietysti on Mika Waltari, jonka suosio Tšekissä on ilmiömainen - maaliskuun alussa muuten ilmestyi tähän asti viimeinen Waltarin tšekinnös, Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Suosion sai myös Arto Paasilinna ja tietysti Sofi Oksanen, jonka Puhdistus-nimisetä romaanista tuli

menestys koko Euroopassa. Täytyy mainita myös ruotsalaisen Stieg Larssonin, Juuri hänen Millenium-sarjasta alkoi pohjoismaisten dekkareiden maailmanlaajuinen suosio. Kirjoista se alkoi, ja ajan mittaan Suomesta tuli tšekkeille ihannemaa, jossa kaikki toimii hyvin ja joka vois olla meille esimerkkina melkein missä tahansa, olkoon se koululaitos, luonnonsuojelu, tasaarvoisuus, hallitus, polliittinen kulttuuri, jopa jääkiekko. Politiikomme usein sanovat: Suomessa se tehdään näin - mitä tarkoittaa, että näin se on oikein ja näin pitää meilläkin tehdä.

Tšekin tasavallan suurlähetystö Helsingissä sijaitsee Armfeltinkadulla, joka sai nimensä diplomaatti Kustaa Mauri Armfeltin mukaan. Armfelt oli yksi rihtinatar Saganin (Zaháňská, joka on tunnettu Božena Němcová:n romaanista Isoäiti) monista rakastajista. Joidenkin teorioiden mukaan ruhtinatar Sagan oli suurimman tšekkiläisen naiskirjailijan Božena Němcová:n todellinen äiti ja Kustaa Mauri Armfelt voisi siis olla Němcová:n todellinen isä. Onko mahdollista, että tšekkiläonen klasikko on puoliksi suomalainen?

Oletteko samaa mieltä? Tehän tunnette Suomea ja elämää Suomessa paljon paremmin kuin minä, ja minä nyt mielelläni kuulisin teidän komenttinne ja mielipiteenne.

My Češi jsme, jak je všeobecně známo, závistiví a xenofobní. Totéž by se možná dalo říct o Finech, nebo se to alespoň říkalo, když jsem ve Finsku v druhé polovině devadesátých let minulého století žila a pracovala. Není těžké uhodnout, která literární postava je pro nás Čechy nejdůležitější. Bezpochyby dobrý voják Švejk. Jsme národ Švejků. Obvykle nepoděláme to, co se nám přikazuje, a nevěříme patetickým projevům a vznešeným slovům, víme, že život je jinde. Mají klišé a mýty vždycky pravdu? Xenofobní a závistiví Češi si za premiéra zvolili slovenského miliardáře Andreje Babiše (naštěstí jen jednou), a na druhé straně dnes s otevřenou náručí přijímáme válečné uprchlíky z Ukrajiny. Kdo je nejdůležitější literární postavou pro Finy? Juha Juhaniho Aha, některý ze sedmi bratří Aleksise Kiviho, Waltariho Mikael Karvajalka? Co je podle Čechů ve Finsku nejlepší? Pro mnohé jistě hokej, ale také hrdiný boj Finů proti Sovětskému svazu a Stalinovi v zimní válce, romány Miky Waltariho, fungující a transparentní stát bez korupce, tisíce jezer, Laponsko, premiérka Sanna Marin a prezident Sauli Niinistö.

O finsko.českých kulturních stycích můžeme mluvit už ve středověku, kdy Finové - mj. biskup Maunu Tavast - přicházeli studovat na pražskou Karlovu univerzitu.

Další fázi česko-finských kulturních vztahů nelze označit za žádoucí ani následováníhodnou. Finští hakapelité patřili za třicetileté války ke švédské armádě. Bojovali o Karlův most, nikdy nedobyli Brno - a mimo jiné možná založili malou vesnici se skoro finským jménem Karhule. Karhule je pod Blaníkem, českou zázračnou horou, v níž podle legendy blaničtí rytíři čekají, až bude v Čechách nejhůř, teprve pak vyjdou z hory ven a pomohou. Že by blaničtí rytíři byli ve skutečnosti finští hakapelité? Lidé vždycky prchají před válkou. Zrovna tak jako Jan Ámos Komenský. V roce 1642 přišel do Švédska. Seznámil se tam s finštinou a sámštinou (laponštinou) a jako jeden z prvních si povšiml jejich příbuznosti s maďarštinou. Druhý český vědec, který zaznamenal příbuznost ugrofinských jazyků, byl zakladatel slavistiky Josef Dobrovský, který navštívil Švédsko v roce 1692. V 19. století v Helsinkách působili čeští hudebníci. Nejslabnějším z nich zřejmě byl tenorista Josef Navrátil, obdivovaná hvězda helsinské opery. Z Helsinek se přesunul do Petrohradu a pak do Gruzie, do Tbilisi, kde v roce 1912 zemřel. V Helsinské opeře působili také bratři Bohuslav a Jaromír Hřímalí. Cellista Jaromír Hřímalí zemřel v Helsinkách v roce 1905, dirigent a houslista Bohuslav Hřímalý již v roce 1894. Na samém konci 19. století, v roce 1895, přeložil spisovatel Josef Holeček do češtiny finský národní epos Kalevalu. Byla to obrovská a obdivuhodná práce, jeden z prvních překladů celé Kalevaly. Holečkův překlad je dodnes srozumitelný, čtený a čtivý, živá součást literatury. Je ale zajímavé, že Holeček se zajímal o Finsko a přeložil Kalevalu takříkajíc z nesprávných důvodů. Dalo by se předpokládat, že cítil k Finsku sympatie proto, že žilo stejně jako české země pod cizí vládou - Finsko pod ruskou, my pod rakouskou. Bylo to ale přesně naopak. Holeček byl slavjanofil, a Finské velkoknížectví mu bylo příkladem toho, jak může malý národ šťastně a bezpečně žít pod ochranou velikého a mocného Ruska. V těchto dnech to zní přímo cynicky, nebo naivně, až směšně. Josef Holeček byl dobrý spisovatel a geniální překladatel, ale politicky dosti naivní člověk - ale politicky naivních lidí je i dnes všude na světě plno. Na konci první světové války se obě země osamostatnily. Finsko 6. prosince 1917, Česko - přesněji řečeno tehdejší Československo, k němuž kromě Čech a Moravy patřilo také

Slezsko, Slovensko a tzv. Podkarpatská Rus, 28. října 1918. Nové země v nové Evropě se o sebe zajímaly, hledaly vzájemné kontakty, spolupráci, zkušenosti… Český sedlák a národohospodář Ferdinand Klindera podnikl v roce 1937 cestu do baltských zemí, Finska a Dánska a vydal o této cestě knihu Český rolník severskými státy. Finský spisovatel Ilmari Kianto cestoval do Pobaltí, Polska a Československa a napsal o tom cestopis Chlapec ve vesnicích světa. Kniha vyšla až o dvacet let později, v roce 1948. V knize s obdivem píše o západočeských lázních, Moravském krasu, Brně a ovšem také Praze.

Mladý Mika Waltari cestoval v roce 1928 poprvé z Helsinek do Istanbulu přes Berlín, Prahu, Vídeň, Budapešť, Bělehrad a Sofii. V Praze se zdržel jen hodinu a půl v okolí Masarykova nádraží - a byl naprosto znechucen, Praha v něm zanechala dojem chudého, temného a špinavého města. Je všem třeba říct, že Waltari psal hodně kriticky o všech místech, která cestou navštívil. Spokojený byl jedině v bulharském hlavním městě Sofii, kde strávil noc se krásnou a tajemnou cizinkou. Ve druhé světové válce Finové udatně bojovali proti Stalinovi, a Češi proti Hitlerovi nebojovali. Nejsem historik a nechci se pouštět do diskusí, jestli to bylo správné nebo ne. Zmíním jen jeden moment. Mladí parašutisté Jozef Gabčík a Jan Kubiš, vyslaní z Londýna, provedli v květnu 1942 v Praze atentát na říšského protektora Reinharda Heydricha. Heydrich byl jedním z nejvýše postavených důstojníků nacistického Německa a atentát ukázal, že Češi nejsou zdaleka tak poslušný a loajální národ, jak by se mohlo na první pohled zdát. Heydrich svým způsobem patří i do česko-finských vztahů. Nebo přesněji řečeno jeho vdova Lina, která se o dvacet let později, v roce 1965 vdala za finského divadelníka Mauna Manninena. Mauno Manninen byl syn slavné autorky dětských knih Anni Swan a básníka, profesora a zakladatele finského PEN klubu Otto Manninena. O této epizodě z života Heydrichovy vdovy vypráví román finské spisovatelky Terhi Rannela nazvaný Frau a také o tom píšu já v románu Měj mě rád/a. V roce 1948 se Finsko nevydalo československou cestou, po níž na demonstracích volala Hertta Kuusinen, ale pro oficiální Československo a celý východní blok Finsko ze známých důvodů nepředstavovalo tak zlý a imperialistický stát jako ostatní západní země, a vztahy Československa s Finskem byly živější, než s ostatními západními zeměmi. Nemohu nezmínit Emila Zátopka, jemuž se ve Finsku říká Satupekka, ani české traktory Zetor, které byly v padesátých letech dvacátého století na finském venkově velmi rozšířené a staly se jeho symbolem. To jsou známé věci a já k nim nemám co dodat. Snad jen

maličkost - na světě jsou dvě restaurace jménem Zetor. Jedna v Helsinkách, a druhá donedávna byla v mém městě Havlíčkově Brodě. V roce 1964 přijel do Helsinek český historik, který uměl maďarsky, aby se tu naučil druhý ugrofinský jazyk, tedy finštinu. Richard Pražák byl můj otec a díky jeho cestě jsem se nejen začala zajímat o Finsko a finštinu, ale díky ní také - svým způsobem - začala výuka finštiny na Masarykově univerzitě v Brně. Byla ovšem zahájena až o mnoho let později, v roce 2003. Okupace Československa 21. srpna 1968 vzbudila ve Finsku soucit, zděšení i strach o osud Finska. Nakladatelství Tammi vydalo pamflet Praha 21. 8. 1968, obsahující články sedmi autorů. Jedním z nich byl novinář Max Rand, který se na začátku devadesátých let 20. století učil v Praze česky. Důležité jméno je v této souvislosti také Lieko Zachovalová, která jako zpravodajka finského rozhlasu přinášela o okupaci zprávy finským posluchačům. Vzpomíná na to ve své vzpomínkové knize Hlas z Prahy. Po zázračném roce 1989 se změnil svět. Československo se mírumilovně rozdělilo na Česko a Slovensko. V roce 1995 Finsko vstoupilo do Evropské unie, v roce 199 Česko vstoupilo do NATO a v roce 2004 do EU. Studená válka skončila a zdálo se, že svět už navždy bude žít v míru, harmonii a vzájemném porozumění. Velká iluze, mohli bychom říct s Mikou Waltarim. V roce 2022 Finsko vstupuje do NATO, ale víc už o politice mluvit nechci. Na konci 90. let 20. století začal český boom ve Finsku. Čím? Českým pivem? Cestami do Prahy? První česká pivnice v Helsinkách se jmenovala Hádanka a otevřela v roce 1997. Po ní přišly další - Milenka, Vltava… V té době byla Praha pro Finy snad nejoblíbenější turistickou destinací. Doufám, že to nebylo jen kvůli levnému a dobrému pivu, ale snad i díky kultuře a historii. Česká literatura vycházela v nakladatelství Tajfuuni, které založila Marjo Mäenpää, a překladatelem většiny českých knih byl Eero Balk. Přeložil Švejka poprvé přímo z češtiny, překládal Alexandru Berkovou, Jana Pelce, Jana Nerudu a mnoho dalších. Bohužel to však nevedlo k boomu české literatury ve Finsku - ani v devadesátých letech, ani později. Na rozdíl od Česka. Asi do roku 2010 u nás vycházela jedna, dvě, maximálně tři finské knihy ročně - a teď jich vychází každý rok dvacet nebo možná i víc. Detektivky, dětské knihy, romány, paměti maršála Mannerheima… Čím začal tento boom finské literatury a vůbec Finska? Důležitým jménem je Mika Waltari, jehož obliba v Česku je opravdu fenomenální. Na začátku března vyšel dosud poslední Waltariho překlad - reportážní text Pravda o Estonsku, Lotyšsku a Litvě (pod názvem Válka o pravdu). Oblíbený je i Arto Paasilinna o také Sofi Oksanen, jejíž Očista se stala celoevropským bestsellerem. Je třeba zmínit i švédského spisovatele Stiega Larssona, jehož trilogie Milénium zahájila vítězné tažení severské krimi. Knihami to začalo, a postupem doby se Finsko stalo pro Čechy ideální zemí, v níž všechno dobře funguje a která nám může být příkladem vlastně v čemkoliv, ať už ve školství, ochraně klimatu, rovnoprávnosti, vládě, politické kultuře… a dokonce i v hokeji. Naši politikové často říkají: Ve Finsku se to dělá takto! Což znamená, že tak je to správně a u nás by se to mělo dělat stejně. České velvyslanecztví v Helsinkách se nachází na Armfeltově ulici, pojmenované podle diplomata Gustava Mořice Armfelta. Armfelt byl jedním z mnoha milenců kběžny Zaháňské, známé z románu Boženy Němcové Babička. Objevily se teorie, podle nichž by právě kněžna Zaháňská mohla být skutečnou matkou Boženy Němcové, a Armfelt by tedy mohl být - teoreticky - její otec. V tom případě by největší česká spisovatelka byla z poloviny Finka a spíš než Němcová by se měla jmenovat Božena Finová.