osa 2/3

Opiskelija, runoilija Honza Jícha (1980) kiersi Pohjois-Eurooppaa liftaamalla kesällä 2000. Hän piti reissullaan päiväkirjaa, joka julkaistiin 2001 aikakauslehti Tvarin liitteenä nimellä Po severu s palcem vzhůru. Bohemia julkaisee kirjoituksen Suomea käsittelevän osuuden Sampo Saaren suomentamana.

11. päivä

Aamulla oli sadekuuro, mutta pysyin kuivana, puutarhamaja piti yllättävän hyvin vettä. Isäntä avaa kahdeksalta, tulen keittiöön ja puhelemme Suomen historiasta. Aikanaan lapsenlapset heräävät ja isäntä laittaa liedelle kaksi puurovesikattilaa (kummallakin tytöllä on kuulemma eri lempimaku), vartin kuluttua hän kaataa veden pois toisesta kattilasta ja hänen vaimonsa toisesta, koska niissä pitikin olla maitoa. Minua asia ei hetkauta ja kuuman puurolautasen ääressä minua ei häiritse kovin paljon edes se, että Venäjä anasti vääryydellä suuren osan Karjalaa. Siistiydyn hiukan kylpyhuoneessa (”Olisiko teillä partavaahtoa? Ajoin partani viimeksi Virossa…”), saan evääksi tomaatin, kurkun ja puurohiutaleita ja painelen linnoitukseen. Savonlinnaan en seilaa, koska pariin vuoteen sinne ei seilaa enää mikään, mutta kunhan liftaan Punkaharjulle, niin sieltä lähtee laiva yhdeltä.

Liftaus ei oikein suju, joten en seilaa yhdeltäkään. Suomalaiset ajavat tavattoman hämäävällä tavalla – he noudattavat nimittäin liikennesääntöjä ja viivasuoralla maantielläkin he matelevat ohitseni niin, että jos olisin vähän röyhkeämpi, voisin varmaan hypätä kyytiin. Minun täytyy koko ajan kääntyä katsomaan, onko auto pysähtymässä vai noudattaako se vain kahdeksankympin tai satasen nopeusrajoitusta.

Ensimmäinen auto ratkaisi asian nerokkaasti – se pysähtyy eteeni ja esiin hyppää nuori urheilijatar, jonka asusta en osaa päätellä hänen lajiaan, ja alkaa puhua nopeasti. En ymmärrä sanaakaan, mutta vääntäydyn takaistuimelle. Neito vaihtaa loistavaan englantiin ja toistaa aluksi: ”Pahoittelen tätä hajua, mutta olen tulossa kilpailuista enkä ole ehtinyt edes käydä suihkussa.” Minä en haista mitään, ehkäpä oman kroppani tuoksahdus haittaa jo hajuaistiani (en ole käynyt suihkussa Viron jälkeen). Neito kertoilee innokkaasti käynneistään Prahassa ja tšekinopetteluyrityksistään ja pyytää vielä pari kertaa anteeksi hajua. Hän on muuten suunnistaja, joten hän ja isänsä selvittävät nopeasti, missä minun kannattaa jäädä kyydistä. Neito antaa minun soittaa, hänen isänsä pysäyttää puhelua varten tien laitaan, ja kymmenisen minuuttia yritämme saada yhteyttä. Lähdemme taas liikkeelle ja yhteys on olemassa, mutta en saa mitään selvää, en kuule, ja tajuan vain sen, että olen vahingossa sinutellut Filipin isää, kun luulin puhuvani Filipin kanssa. Kuski-isä pysäyttää uudelleen, mutta juuri sitä ennen isä- tai poika-Košťál katkaisee puhelun. En siis oikein tiedä, missä mennään. Onko Oslon-suunnitelma yhä voimassa?

Seuraavan kyydin saan höröttelevältä puolikuurolta mieheltä, joka on ensimmäinen tapaamani suomalainen, joka ei puhu täydellistä englantia (hänen koko sanavarastonsa kuuluu: ”old car” ja ”my wife speak English”). Sen jälkeen vuorossa on mersu, jonka täyttää puoliksi liikemies, joka on ajamassa pohjoiseen – jos suunnitelmani olisivat hiukan väljempiä, olisin päässyt tänään napapiirin tuolle puolen! Tällä kertaa soitan Věrkalle, tällä kertaa puhelu onnistuu selvästi paremmin – suurin ero on se, että ymmärrän häntä. Oslon-suunnitelma on voimassa, liikemies poikkeaa viemään minut Punkaharjulle asti (”600 kilometrin ajossa ei kymmenen lisää tunnu missään.”), saan marketista sipulin- ja purjonnaatteja, tästä vasta tulee illallinen!

Vähän matkan päässä on viihdekeskus Retretti, jossa on keinotekoiseen luolastoon sijoitettu nykytaiteen galleria, mutta ensiksi minua kiinnostaa ulkoilmaravintola; on lämmintä, joten suomalaiset ovat poikkeuksellisen anteliaita. Kassa kelpuuttaa pressikorttini, loisto-Filip, ja sitten ei muuta kuin syvyyksiin.

Olisiko kesä lainkaan kesä, jollen kävisi jossain eriskummallisessa näyttelyssä? Viime vuonna Dalí-museo ja Bilbaon Guggenheim, nyt tämä… Kaikkialla pimeää, ääniä ja tippuvia vesipisaroita, siellä täällä vesisuihku tai vesiputous, toisinaan rikottuja astioita, toisinaan erilaisia väsäelmiä (yksi niistä on rautaa ja riippuu katosta ja on nimeltään ”Isoäitini on viinirypäle”, no mikä ettei, onhan meilläkin unikonsiemenmies ja kiinalaisilla kurpitsaveljensä).Osa teoksista liikkuu, en tiedä miksi. Jukka Lehtinen parka, hänen hirviöleukansa nimeltään ”Sano aaa!” kyyhöttää lasin takana liikkumatta ja teoksen luona on kyltti, jossa pahoitellaan teknistä vikaa. Todella sääli, voin vain kuvitella, mitä tuollainen leuka tekisi jos toimisi, veikkaan, että se varmaankin avautuisi ja sulkeutuisi, mutta tämä on vain arvailua. Ryhmä valkoisia sienenkaltaisia on saanut taiteilijalta nimen ”Puiden alla ei mitään” ja niiden alla ei tosiaankaan ole mitään.

Yhdessä valtavassa luolassa laulaa Jari Silanpää, ei mitään edistystä sitten 60-luvun Karel Gottin, mutta yleisö on innoissaan, se varmaan ymmärtää sanojakin, mutta minulla on nälkä.

Näyttelyn viimeinen osa on todella rauhoittava hanhien ja peltopyiden kuvien kokoelma, varmaankin siksi, että kävijä valmistautuisi palaamaan normaalimaailmaan. Esiinnyn samassa ravintolassa uudemman kerran selvästi heikommalla menestyksellä ja lähden leirintäalueelle yöpymään.

Pääsen vastaanoton läpi ongelmitta ja rajattomat mahdollisuudet avautuvat – keittiö, pesukone, suihkut, televisio, kauppa, kaikki samassa paikassa ja vapaasti käytettävissä. Jumalaisen illallisen jälkeen menen siis suihkuun (vesi ei ole mitenkään erityisen kuumaa, mutta kuitenkin parikymmentä astetta lämpimämpää kuin romanialaisella leirintäalueella), pyykkään hiukan, lainaan lastenhuoneesta patjan ja menen nukkumaan rantasaunan kuistille. Rattoisaa ja rauhallista kuin Country radiossa, tuskinpa kukaan minua ulos heittää.

12. päivä

Onnistuin! Ensimmäistä kertaa koko reissulla kirjoitan tänään! Olin jo neljä päivää jäljessä ja tänään kuron ajankulun kiinni, vaikkakin vuorokautta on jäljellä enää viisi minuuttia.

Yösija oli mukava, joskin vähän viimainen. Hyvän aamiaisen jälkeen lähden Savonlinnaa kohti, vastaanotosta palaan takaisin saunalle kompassia hakemaan, saunalla havaitsen, että se on taskussani, maantielle pääsen puoli yhdeltä, matkaa 25 km ja mitä lämpöön tulee, no, sitä ei ole. Italialaisen näköinen suomalainen kyyditsee minut linnan lähistölle (se on toinen Suomen kahdesta) ja jälleen pressikortti kelpaa, olen Filipille pullon velkaa. Hauska englantia puhuva opas kiertää tyypillisen ulkomaalaisryhmämme kanssa (josta ei perinteiseen tapaan puutu hollantilaisia, amerikkalaisia eikä israelilaisia) koko linnan alueen ja pahoittelee jatkuvasti koleaa säätä, joka ”on tähän aikaan vuodesta Suomessa hyvin epätyypillinen, yleensä heinäkuussa ilmastointilaitteet menevät helteestä rikki ja aurinkovoidetta lisätään varmuuden vuoksi ruokaankin”. Tämän tiedän jo esitteistä. Otan vastaan tiedon siitä, että Suomi on suorastaan hillittömän aurinkoinen maa, mutta takkia en riisu, mihin mummoni olisi varmaan tyytyväinen. Kierros kestää lähes tunnin, mistä kolmasosa menee odotteluun ja saksan-, suomen- ja ruotsinkielisten ryhmien väistelyyn. Neljän eri ryhmän siirtely keskiaikaisessa linnassa ei ole yksinkertaista, entisaikaan oli helpompaa, kun oli vain ”puolustajat” ja ”hyökkääjät”.

Oheinen laivamuseo ei myöskään ole hullumpi, se koostuu kahdesta laivasta, joista toinen on aikoinaan uponnut, mutta on sittemmin nostettu kuivalle maalle. Jatkan standardiohjelman mukaisesti – esiinnyn ravintolan terassin luona, käyn kahdessa marketissa ja puoli kuudelta olen jo todella pitkän maantien varressa tietämättä oikein, minne haluaisin (Mikkeliin? Vai Jyväskylään?) Dilemmani ratkaisee nuori tohtorisneiti, joka tarjoaa ilmaista yösijaa Tampereelta, joten asia on selvä. Ainoa ongelma on se, että Tampereelle on Savonlinnasta yli kolmesataa kilometriä, kello on puoli seitsemän enkä ole syönyt sitten aamun. Haen siis Shelliltä kuumaa vettä ja ”keitän” pussikeiton ja syön autossa vielä toisen ruokalajin (liotettuja hiutaleita, valkosipulipasteijaa, leivänkuorta, tomaatinpuolikas, kasa raakaa pesemätöntä salaattia suoraan marketista, savustetun tofun loppu, kaikki hieman mössöytyneenä). No, kaikella on hintansa, maksan mukavasta kyydistä kehnommalla ruokailulla. Illallisen jälkeen tohtori on väsynyt (hän on lähtenyt ajamaan jostain Venäjän rajan tuntumasta), joten puheeksi tulee jälleen ajotaitoni ja mitä Suomeen tulee, myös – innostukseni. Suomessa on kuitenkin hieman epämukavaa ajaa illalla länteen päin, koska aurinko uurastaa roikkumalla neljä tuntia taivaanrannan yllä ja todistelee minulle päin näköä, että propagandalehtiset ovat oikeassa.

Vähän ennen Tamperetta neito herää, ostaa jäätelön ja ottaa ohjakset loppumatkaksi. Hän kyyditsee minua kaupungin läpi hieman kiertoreittiä, jotta näkisin jotain, ja ennen yhtätoista laskemme ankkurin suomalaisittain kauniin talon luo upealla alueella aivan kahden järven välissä. Ilta pimenee vähitellen, hoidan tuoreet ja pidempään odottaneet tehtävät (pesen tämänpäiväiset vihannekset ja heitän pesukoneeseen lähes kaiken, mikä ei ole vielä kasvanut kehooni kiinni). Sisustus on klassisen suomalainen, täällä on hyvällä maulla ja henkevästi sijoiteltuna juuri oikea määrä kalusteita ja koristeita, emäntä hyörii ympäriinsä, kastelee, oikoo, purkaa laukut, pesee vaatteet ja ehtii vielä hakea korttelin non-stopista elintarvikkeita (minulle neljän viljan hiutaleita, itselleen tupakkaa, mutta jotenkin saamme jaettua). Nyt kello on varttia vaille yksi, olen kuronut ajan kiinni, pesukone pyörittää vaivoin sisuksissaan vaatteistoani, mahtaa olla sulattelemista, musiikki soi ja minä voin ensimmäistä kertaa vähään aikaan, konkreettisemmin sanottuna sitten Virosta lähdettyäni, nukkua sängyssä.

13. päivä

Aamu on suurenmoisen aurinkoinen, levitän kosteat pyykkini neidin kuumenneelle Opelille, voimistelen viereisellä parkkipaikalla (turha sanoakaan että ensimmäistä kertaa sitten Viron), kerään naapureilta rusinoita ja saan myös pähkinöitä, tohtori sanoi syövänsä aamiaista kanssani, joten toivottavasti ne maistuvat hänelle. Keitän tupla-annoksen puuroa ja kasan kasviksia ja kupillisen riisiä makua antamaan, tohtori herää vähän huonotuulisena, koska hän on unohtanut vanhempiensa luo joitain puhelimen osia, joten hänen täytyy kuulemma ostaa uusi kännykkä (”no onkin tehnyt mieli uutta jo pitkään”). Vielä enemmän häntä risoo, ettei talossa ole kahvia (täällä oli täysi paketti kun lähdin!), vakuutan siihen, että aamuvihanneksillani on sama vaikutus kuin hänen kahvillaan, mutta hän kieltäytyy tarjouksesta painokkaasti ja lähtee ostoksille. Kahvinkeitin korisee hauskasti, tohtori sekoittaa rahkaa jogurttiin ja maitoa kahviin ja ”makustellakseen” koristaa ruokansa rusinapuurollani (”herkullista, mutta minä syön aamuisin vain vähän”). No, minkäs teet. Miehekkäästi selvitän kattilallisen puuroa, padallisen riisiä ja kaikki vihannekset, kuka tietää, milloin saan taas keitettyä yhtä hyvät ruoat.

Huiskutan hyvästiksi ja riennän bussiin, joka ei kuitenkaan aio liikahtaakaan, ennen kuin maksan jumalattomat kymmenen markkaa. Kiskurikuski, toivottavasti lapsesi eivät joudu näkemään nälkää! Keskustassa täydennän varantojani, varaan Viking Linelta lipun ylihuomiseksi ja lähden taivaltamaan kohti Turkua. Sade yllättää juuri keittiömyymälän kohdalla, joten miksi en astuisi sisään? Suomalaisilla muotoilijoilla riittää ideoita, he nauttivat suorien kulmien välttelystä ja painopisteen olemassaolon kieltämisestä. Upeaa!

Sitten sade lakkaa mutta liftaus tökkii taas, saan odottaa jokaista kyytiä ainakin vartin ja pääsen milloin viisitoista, milloin kaksikymmentä kilometriä eteenpäin. Turkuun saavun puoli seitsemältä, vasta noin kymmenennellä kerralla saan luvan käyttää keittiötä, pieni kahden talon yhteisö päätyy pohdinnan jälkeen tarjoamaan yösijaksi saunaa. Niinpä istun nyt lainapatjan päällä ylälauteella ja toivon, etten putoa yöllä.