Kymmenen vuotta sitten Tšekkoslovakian kaupunkien aukiot täyttyivät väkijoukoista, jotka avaimia helistellen juhlivat uuden ajan alkamista. Ihmiset uskoivat, että opiskelijoiden aloitteesta syntynyt vallankumous tuo mukanaan oikeudenmukaisuuden, todellisen demokratian ja korkean moraalin. Kansalaisliikkeen johtava hahmo ja tuleva presidentti Václav Havel vakuutti kansalle, että totuus ja rakkaus voittavat valheen ja vihan. Vanha sortuva järjestelmä kaatui sametinpehmeästi ja iloitseva kansa sai käsityksen, että kaikki maailman kansat voisivat ottaa siitä oppia. Ja mikseivät ottaisi? Ainutlaatuisen väkivallattoman vallankumouksen jälkeenkin kaikki näytti hyvältä. Presidentti maaiaili Kesäinen mietiskely -esseessään käsityksensä valtiosta kymmenen vuoden kuluttua. Siitä piti tulla jonkinlainen Onnela, kukoistava kansalaisvaltio, jossa kaikki toimii oikein ja oikeudenmukaisesti, ihmiset ovat rehellisiä, kunnioittavat toisiaan ja muodostavat ystävällismielisiä, miltei idyllisiä yhteisöjä, joissa ”jokaisella kadulla on vähintään kaksi leipomoa, kaksi konditoriaa ja paljon pieniä puoteja”. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin kaikki on toisin. Pahinta ei suinkaan ole se, että kaupunkien laidoille kasvaneet hypermarketit tuhosivat vasta-aloittaneita pikkuliikkeitä. Niitä on esim. Suomeen verrattuna edelleen aika mukavasti. Pahinta on kansan huutava tyytymättömyys kaikkeen vallankäyttöön, politiikkaan ja järjestelmään. Taloudesta puhumattakaan. Viime vuosien kehitys on ollut valtava, mutta se on tuonut mukanaan myös korruptiota, mielivaltaa, moraalittomuutta ja sosiaalista epävarmuutta – uudelle järjestelmälle melko tyypillisiä lastentauteja. Tšekki on kuitenkin taipuvainen arvostelemaan kaikkea, mitä hän kohtaa, eikä haaskaa aikaansa kehumiseen. Vihamielisestä mediastakin löytyy harvoin mitään positiivista. Ja kuitenkin ihmisillä on paljon sitä, mistä he kymmenen vuotta sitten vasta uneksivat. Heillä on kaikki se vapaus ja mahdollisuudet, jotka ihmisillä demokraattisessa valtiossa yleensä on. Onnelaan on kuitenkin vielä pitkä matka, ja jokaisen on raivattava polkunsa itse. Entä mitä mieltä on presidentti tänään? ”Marraskuussa 1989 päätin yhden Václavské náměstílla pitämäni puheen jokseenkin pateettiseen huudahdukseen: ’Totuuden ja rakkauden täytyy voittaa valhe ja viha!’ Kymmenen vuoden jälkeen lisään: ’Ei ehkä voita, mutta pitäisi!’” David Vaverka (Bohemian nro 4/1999 pääkirjoitus)